tiistai 28. tammikuuta 2014

Minulla on oikeus surra

Ihmisen elämässä on jännittävä määrä vaikeita asioita, jotka voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: on ne asiat, joita saa surra ja ne asiat, joita ei saa surra.

Jos joku kuolee, on oikeus surra. Jos parisuhde päättyy, on oikeus surra. Jos kotitalo palaa, on oikeus surra.

Jos taas elämääsi tulee isohko muutos, jonka olet itse valinnut, sinulla ei ole oikeutta surra.

Hyvä esimerkki tästä suremisteoriasta oli itsellä ensimmäinen työpaikkani. Olin hilpeä opiskelija pyöreät seitsemän vuotta. Hengasin erilaisissa opiskelija- ja järjestöriennoissa, minulla oli vilkas sosiaalinen elämä ja erilaisia ulkoilmaharrastuksia. 

Kun pääsin töihin, elämä muuttui aika paljon. Töissä olin kahdeksan tuntia päivässä sisätiloissa ja duunien kanssa pääsin kirkkaasti epämukavuusalueelleni. Kehityin ja tykkäsin työstäni, mutta muutos oli iso, olin valtavasta motivaatiosta huolimatta todella uuvuksissa.

Kun joku tuttu, erityisesti vanhempi sellainen, kysyi, miten uudessa työssä meni, tein sen virheen, että vastasin rehellisesti. Kerroin, että tykkään kyllä olla töissä, mutta samalla elämänmuutos ottaa koville: olen koko ajan väsynyt ja muutos on ollut rankka.

Sainko sympatiaa? No, arvatkaa huviksenne. Yleisin reaktio oli vino hymy ja vastaus ”Tervetuloa aikuisten maailmaan.”. Toinen vaihtoehto oli moittiva kommentti ”Olisit kiitollinen, että sinulla on töitä!”.

Minä olin kirkkaasti tietoinen siitä, kuinka onnekas olin, kun olin saanut töitä. Ja sittenkin olen edelleen sitä mieltä, että väsymys ja uupumus olivat aika normaali reaktio ja minulla olisi ollut oikeus saada tukea isossa elämänmuutoksessa.

Kun tikussa näkyy plussa, huomaan olevani samassa kadotuksessa. Elämä on muuttumassa, moni asia jää ainakin muutamaksi vuodeksi nyt hyllylle.

Mutta tätä elämänmuutosta ei saisi surra eikä sitä saisi käsitellä. Koska kyllähän se nyt vain on niin hienoa tuo lapsen saaminen, ettei millään muulla vissiin saisi olla mitään merkitystä.

Olen ehtinyt olla kymmenen vuotta työelämässä ja noin viisitoista vuotta olen viettänyt suhteellisen aktiivista reppuselkäreissaajan elämää. Aika monta vuotta sujui niin, että vietin ulkomailla erilaisilla reissuilla noin kolmanneksen vuodesta, joka vuosi. Ennen raskausuutista olin kuluneen vuoden aikana ehtinyt käydä Kuubassa, Uudessa-Seelannissa, Etelä-Afrikassa, Intiassa sekä neljässä Euroopan maassa eri mittaisilla reissuilla. Normivuosi.

Viimeiset kymmenen vuotta olen saanut myös töissä kehittyä, olen saanut lisää vastuuta ja haasteellisempia tehtäviä. Vaikka työelämä välillä potkii päähän korkosaappaat jalassa, olen ollut isoimman osan ajasta motivoitunut ja nauttinut työelämän hyvistä puolista.

Kun maha alkaa kasvaa, joudun siis luopumaan muutamasta muustakin asiasta kuin sutjakasta vyötäröstä. (Okei, ei se nyt ollut niin sutjakka alun alkaenkaan, mutta koetan aktiivisesti olla ajattelematta sitä.)

Olen saanut viettää itsenäisen aikuisen ihmisen elämää ja nyt tiedän, että ensi kesästä eteenpäin tilanne on toinen. Tiedän, että kaikesta ei tarvitse luopua ja lapsen kanssakin voi rakentaa oman näköistä elämää. Ja uskon kyllä, että lapsen saaminen on niin iso juttu, että se painii eri kategoriassa aikaisempiin kokemuksiin verrattuna, olivatpa ne millaisia tahansa. Mutta tiedän myös, että elämä muuttuu aika isosti ja myös haluan, että asiat ja arvot muuttuvat.

Onko sitten niin kohtuutonta, että tässä vaiheessa, kun sintillä on mittaa se kymmenen senttimetriä, haluan ja aion viettää myös suruaikaa? Miettiä ja käydä läpi, millaista aikuisen ihmisen elämää olen tähän asti viettänyt ja tehdä pientä luopumistyötä jo etukäteen sen eteen, että elämä muuttuu ja itsekin tulen muuttumaan. Rehellisesti, onko se niin kamalaa jos haluan nyt rypeä ja puhua ihan niistä triviaaleista asioista, jotka huolestuttavat ja joista luopuminen pelottaa? Kun kuitenkin jokainen, joka viitsii kysyä, tietää, että tämä mukula on hyvin tervetullut.

Kun ensisynnyttäjien keski-ikä Suomessa huitelee kolmenkympin tienoilla, en millään jaksa uskoa, että olen ainoa näitä asioita märehtivä. Useimmat meistä ovat ehtineet ennen lapsen syntymää kiertää jo vähän muutakin kuin tahkoa.

Olisiko siis mitään mahdollisuutta, että odottavat äidit saisivat kaikenlaisen vauvahehkutuksen lisäksi myös puhua siitä, mistä asioista luopuminen hirvittää? Vai meneekö koko maailmanjärjestys rikki, jos tuleva äiti myöntää, että raskaaksi tulo on myös surutyön paikka?